Claudia on kuurojen vanhempien lapsi, joka on aina ollut vieras niin perheessään kuin muiden ihmisten parissa ja koko ympäröivässä maailmassa. 

Durastanti tutkii yhden omalla tavallaan onnettoman suvun mytologiaa, jonka pääkohdat vaihtuvat sen mukaan keneltä kysyy ja milloin. Koko suvun olemassaolo rakentuu tarinoista ja legendoista, joiden todenmukaisuus on täysin toisarvoista. Ja mikä edes on totta? Claudian äiti on varma, että tapasi tämän isän pelastaessaan tämän heittäytymästä sillalta, ja isä taas vannoo, että ensitapaamisella hän pelasti Claudian äidin ryöstöyritykseltä. Vanhemmat ovat ensitapaamisen lisäksi eri mieltä kaikesta muustakin, eivätkä tunnu edes pitävän toisistaan. 

Amerikanitalialaisella perheellä ei ole myöskään yhteistä kieltä, sillä vanhemmat eivät suostu käyttämään viittomakieltä, eikä oikein mitään muutakaan yhteistä. Vanhemmat kapinoivat yhteiskuntaa ja heille asetettuja rooleja vastaan, lapset ovat aina vääränlaisia, niin Italian maaseudulla kuin Brooklynissa. Arki on kaaosta, väärinymmärryksiä ja rikkinäistä kommunikaatiota. 

Lopulta kaikki kulminoituu aina omiin vanhempiin ja synnyinlahjana saatuun vierauden tunteeseen, jotka kulkevat punaisena lankana läpi Claudian elämän. Ikuinen kaipuu ja syvälle pinttynyt ulkopuolisuuden tunne on kuvattu todella samastuttavasti ja uskottavasti. Miten voi tulla vapaaksi, jos ei ole koskaan kuulunutkaan mihinkään?

Kirjailijan omasta elämästä ammentava kirja on samaan aikaan vuolasta ajatuksenvirtaa, eriskummallinen perhekronikka ja ajankohtainen sosiaalinen kommentaari, joka tutkii omakohtaisesti vammaisuutta ja siirtolaisuutta sekä erilaisia köyhyyden tiloja ja muotoja.